Paatero esitti vartijoille sakotusoikeutta, mutta missä on poliisin ja vartiointiliikkeiden yhteistyö?
Poliisiylijohtaja Mikko Paatero kertoi Helsingin Sanomille antamassaan haastattelussa toivovan vartijoille sakotusoikeutta poliisien resurssipulan vuoksi. Onko poliisiylijohtaja Paatero oikeassa vai väärässä esittäessään myymälänäpistysten siirtämistä merkittäviltä osin vartijoille? Mielestäni on...
Poliisiylijohtaja Paatero teki rohkean keskustelualoitteen ehdottamalla vartijoille oikeutta määrätä "näpistelyvirhemaksu" näpistyksistä. Varsinaisesti Paatero ei tehnyt esitystä "näpistysvirhemaksusta" vaan hänen esittämänsä hallinnollinen maksu vääntyi toimittajien suussa uuteen muotoon. Käytetään siis tuota termiä, jotta astuttaisiin riittävän harhaan.
Paatero on varmasti tietoinen ehdotukseen liittyvistä oikeudellisista ongelmista, joten ehdotusta on pidettävä keskustelualoitteena liittyen poliisin vähentyneiden resurssien aiheuttaman turvallisuusvajeen korjaamiseen. Aluksi tarkastelen ehdotusta julkisessa keskustelussa esiin nousseiden näkemysten pohjalta, joissa ehkä väärin perustein vartijoille on ajateltu siirrettävän poliisin tehtäviä. En ota kantaa artikkelissa esitettyihin muihin toimivallan siirtoihin, vaan keskityn vain näpistyksistä annettaviin sakkoihin. Lopuksi tuon esiin nykyistä käytäntöä, joka ehkä yllättäen antaisi jo nyt mahdollisuuden Paateron toiveen toteutumiseen.
”Vartijat sakottamaan näpistyksistä” on ehkä Paateron ehdotuksen nostattaman julkisen keskustelun yhteen virkkeeseen puristettu yleistys. Onko Paaterolla tosiasiallinen tarkoitus oikeasti siirtää poliisin tehtäviä vartijoilla? Mielestäni tarpeellisempaa ja kyseisen ongelmakohdan ratkaisemisen kannalta tuottavampaa on avata keskustelu yksityisen ja julkisen toimijoiden yhteistyön parantamisesta. Mutta ensi hieman vartijoiden sakotusongelmasta.
Oheisessa artikkelissa poliisiylijohtaja Paateron mukaan vartijat voisivat antaa näpistyksistä näpistelyvirhemaksun. Pohdin tämän tässä osassa näpistelyvirhemaksun oikeudellista asemaa ja siihen liittyviä oikeudellisia ongelmia. Alleviivaukset tässä.
Paatero korvaisi näpistelysakot hallinnollisella maksulla
Poliisiylijohtaja Mikko Paatero ehdottaa näpistelysakkojen korvaamista pysäköintivirhemaksun kaltaisella hallinnollisella maksulla.
Uuden maksun voisi riidattomissa tapauksissa kirjoittaa myymälävartija tai kauppakeskuksen järjestyksenvalvoja. Tällöin poliisin ei tarvitsisi käydä paikalla sakottamassa näpistelijää kuten nykyään.
Paatero perustelee ehdotustaan säästövaatimuksilla. Poliisien määrä putoaa tänä vuonna noin 150:lla, kun eläkkeelle siirtyjien tilalle ei palkata uusia. Tahti jatkuu samansuuntaisena seuraavat neljä vuotta eli koko hallituskauden ajan.
"Tiedän, että tämä ei ole kriminaalipoliittisesti kauhean hyvä ehdotus, mutta tässä täytyy katsoa euroja. Meidän pitää pystyä hoitamaan ydintehtävämme, eikä näpistelijöiden sakottaminen kuulu niihin", Paatero sanoo.
Paatero olisi valmis siirtämään vartiointiliikkeille myös osan yleisten paikkojen järjestyksenvalvonnasta, kunhan se vain tehtäisiin poliisin ohjeistamana ja valvomana. Esimerkistä käy Helsingin Itäkeskuksen Tallinnanaukio, jota jo nykyään valvoo vartiointiliike.
Vartiointiliikkeet voisivat Paateron mielestä huolehtia tietyin ehdoin myös juopuneiden kuljetuksista ja juoppoputkien vartioinnista, jos se vain tulkitaan perustuslain sallimaksi työksi.
Perustuslain mukaan merkittävää julkista valtaa saa käyttää vain viranomainen.
Sisäministeriö valmistelee yksityisiä turvapalveluja koskevan lain uudistusta. Yhtenä tavoitteena on selventää yksityisten ja julkisten turvapalvelujen rajaa: mikä kuuluu poliisille, ja mikä ehkä voisi siirtyä yksityisten hoitoon.
Vartiointiliikkeistä osa on kiinnostunut poliisilta mahdollisesti siirtyvistä töistä, osa taas ei, kertoo Vartioliikkeiden liiton puheenjohtaja, Securitaksen toimitusjohtaja Jarmo Mikkonen.
"Avoimin mielin katsotaan", hän sanoo
Vartijoiden sakotusoikeuteen liittyy monia oikeudellisia ongelmia eikä sakotus ole mahdollista voimassa olevan lainsäädännön puitteissa eikä todennäköisesti ole hoidettavissa edes lainsäädännön muutoksilla. Lähden purkamaan kysymystä takautuvasti eli itse näpistystilanteesta. Jätän kuitenkin käsittelemättä toimivaltaan ja eri osapuolten rikosoikeudelliseen asemaan liittyvät kysymykset. En myöskään käsittele itse kiinniottotilanteeseen liittyviä kiinniotto- ja voimankäyttöoikeuksia.
Paatero on sekä oikeassa että väärässä tehdessään esityksen näpistelysakkojen korvaamisesta hallinnollisella maksulla. Voimassa oleva lainsäädäntö ei tällaista mahdollista ja siirto voisi jopa hankaloittaa poliisin omaa toimintaa. Oikeassa hän on siinä, että poliisin nykytilanne vaatii muutosta, mutta voiko se tapahtua Paateron esittämällä tavalla, on toinen kysymys.
Näpistyksen ja varkauden rajanveto
Mikä on varkaus ja mikä on näpistys? Onko rajanveto selvää edes viranomaisille, saati myymälävartijalle.
Näpistys on varkausrikoksen lievempi tekomuoto. Rikoslain (769/1990) 28 luvun 1 §:n mukaan varkaudesta tuomitaan se, joka anastaa toisen irtainta omaisuutta. Rangaistus varkaudesta on sakko tai vankeutta enintään yksi vuosi kuusi kuukautta. Näpistyksessä kyse on teosta, joka on kokonaisuutena arvostellen vähäinen ja teosta seurata vain sakoa. Myös näpistyksen yritys on rangaistava.
Näpistyksen ja varkauden rajana pidetään anastetun omaisuuden euromäärää. Käytännössä rajana on ollut n. 500 euroa, joka kuitenkin oikeuskäytännössä on vaihdellut hyvinkin paljon. Näpistykset voivat kumuloitua varkaudeksi esimerkiksi tekemällä näpistykset saman päivän aikana. Toisaalta aiemmin varkautena pidettyjä tekoja on oikeuskäytännössä prosessien vähentämiseksi ryhdytty tulkitsemaan näpistyksiksi (esimerkkinä polkupyörävarkaudet).
KKO:n (66/2011) tuoreessa oikeuskäytännössä on tehty rajanvetoa näpistysten sarjoittamiseen varkauksiksi. Käräjä- ja hovioikeus olivat tuominneet henkilön yhdeksästä varkaudesta, joissa kuuden eri asianomistajan omaisuutta oli anastettu kolmen viikon aikana. Omaisuuden arvo liikkui n. 10 – 60 euron välillä ja kokonaisuutena kyse oli alle 300 euron omaisuudesta. KKO:n päätöksen mukaan edellytyksenä näpistysten sarjoittamisessa varkauksiksi on kuitenkin mm. suunnitelmallisuus, toistuvuus, jälleenmyyntitarkoitus, ammattimaisuus sekä kokonaisarviointi. KKO tulkitsi tapauksen näpistyksiksi.
Huomionarvoista kyseisessä oikeustapauksessa on se, että niin poliisi, syyttäjä, käräjä- kuin hovioikeuskin olivat katsoneet tekojen kokonaisuutena arvostellen täyttävän varkauden tunnusmerkit, vaikka yksittäiset teot olivat selvästi näpistyksiä. Tämä johtaisi siihen, että kynnys sarjoittaa olisi matala. Siitä aiheutuisi puolestaan se, että poliisi ei voisikaan siirtää näpistyksien sakotusoikeutta vartijoille sarjoittamismahdollisuuden vuoksi.
Edellä mainittu oikeustapausesimerkki edellyttäisi vartijalta tietoa henkilön aiemmista teoista. Tämä ei käytännössä ole mahdollista ellei kyse samasta myymälästä tai vartioimisliikkeen kohteista esimerkiksi samassa kauppakeskuksessa. Kauppakeskuksissa voi olla useiden eri vartioimisliikkeiden vartijoita, jotka peräkkäin ottavat saman henkilön kiinni. He eivät ole, eivätkä voimassa olevan henkilötietolain mukaan voikaan olla, tietoisia muista näpistyksistä.
Näpistys voi siis kokonaisuutena arvostellen olla varkaus, vaikka yksittäinen teko olisi vähäinenkin. Tämä ei ilmenisi vielä yksittäisestä teosta, vaan useiden tekojen kokonaisuudesta. Kokonaisuus taas vaatisi epäillyn aiempien tekojen yhdistämistä, joka puolestaan edellyttää näihin liittyvien tapahtumatietojen kokoamista. Koska kyse on rikoksista ja niiden kirjaamisesta, asettaa henkilötietolain 3 luku tietojen keräämiselle, säilyttämiselle, käytölle ja luovuttamiselle erityisehtoja. Luovuttaminen olisi käytännössä mahdollista vain poliisille.
Lisäksi sarjoittamisessa on huomioitava myös se, että se ei ole enää mahdollista, jos henkilöä on jo rangaistu jostakin sarjaan kuuluvasta yksittäisestä teosta. Eli jos KKO:n esimerkissä olleista teoista jostakin sen keskivaiheella olleesta teosta olisi langetettu sakkorangaistus, sitä ei voisi laskea mukaan yhtenäistekoon. Henkilöä ei saa tuomita samasta teosta kahteen kertaan, jolloin yksittäinen ja lainvoiman saanut sakko katkaisisi ja irtaantuisi sarjasta. Tämä puolestaan vesittäisi koko sarjoituksen.
Näpistyksen ja varkauden rajanveto ei ole yksiselitteinen. Eri oikeusasteiden eriävät näkemykset rajanvedosta luovat kyllä oikeustapausten kautta linjausta, mutta silti kokonaisuuden kannalta lainsäädännön ja oikeustapausten kautta tehtävä ohjaus ei ehkä ole nopeasti muuttuvassa yhteiskunnassa tehokasta. Raja näpistyksen ja varkauden välillä on KKO:n päätöksen jälkeen ehkä epäselvempi kuin ennen.
Näpistysvirhemaksu vs pysäköintivirhemaksu
Miten vartija voisi antaa näpistyksestä tuomiona sakkoa? Ei mitenkään. Siviili- ja rikosasioiden rajapinta ei ole aina selkeä.
Yhden ongelmakentän muodostaa se, mihin ”näpistysvirhemaksu” perustetaan. Nykyinen sakko perustuu suoraan rikoslain säädöksiin teon rangaistuksen määräämisestä (RL 6 luku 1 §). Sakon määrääminen on tuomiovallan käyttöä, josta on määrättävä laissa. Tuomiovalta puolestaan kuuluu merkittävään julkiseen valtaan, jota ei perustuslain124 §:n mukaan voi luovuttaa muulle kuin viranomaiselle. Ilman perustuslain muuttamista tai sen merkittävää tulkintalinjan muutosta, ei sakon määräämistä voisi siirtää vartijoiden tehtäväksi. Toisaalta perustuslakivaliokunta on laajentanut tulkintaa esimerkiksi järjestyksenvalvojien osalta, näiden ylläpitäessä yleistä järjestystä ja turvallisuutta kauppakeskuksissa ja liikenneasemilla (ks. Kerttula 2010).
Näpistysvirhemaksua voisi verrata yksityisoikeudelliseen sopimukseen perustuvaan pysäköintivirhemaksuun (valvontamaksu), jossa sopimuksen on katsottu syntyneen henkilön tuodessa auton pysäköintialueen haltijan alueelle, jos sopimuksen synnystä ja ehdoista on ilmoitettu selvästi sisäänajoväylillä. KKO ei päätöksessään 23/2010 päässyt yksimieliseen ratkaisuun siitä, oliko kyseessä yksityisoikeudellinen sopimus. KKO:n enemmistön äänin pysäköinti yksityisalueelle johti sopimukseen. KKO:n käsittelemässä oikeustapauksessa keskeistä oli yksityisoikeudellisen sopimuksen syntyminen ja sen valvonnasta suoritettava korvaus. Hovioikeus oli käsitellyt maksua rangaistusluontoisena maksuna, johon pysäköintivalvontayhtiöllä ei ollut lain mukaan oikeutta. KKO puolestaan tarkasteli asiaa yksityisoikeudellisen sopimuksen näkökulmasta.
Voisiko näpistysvirhemaksu perustua sopimukseen? Tuskin. Pysäköintivirhemaksun logiikkaa noudattaen kauppojen sisääntuloissa tulisi olla varoituskyltti, jossa ilmoitetaan näpistyksen (rikos) tuovan velvoitteen näpistysvirhemaksun suorittamiseen. Autojen pysäköintivirhemaksussa on kyse maa-alueen käytöstä aiheutuvan muutamien ja enintään muutaman kymmenen eurojen suuruisten maksuvelvollisuuksien (pysäköintimaksu) laiminlyönnistä tai luvattomasta pysäköintipaikan käytöstä. Kaupassa näpistyksen (eli sopimuksen) kohteen arvo saattaa vaihdella muutamista senteistä (esimerkiksi irtokarkit) tuhansien eurojen arvoisiin arvoesineisiin (esimerkiksi korut, taulut). Tosin näissä tapauksissa teot voitaisiin katsoa varkauksiksi, jolloin näpistysvirhemaksu ei tulisi enää kyseeseen.
Yhtenä vertailuperusteena ovat myös julkisen liikenteen tarkastusmaksut, joissa lienee kyse selvemmästä ja jo oikeuskäytännön vahvistamasta menettelystä. Astuessaan joukkoliikennevälineeseen syntyy selvästi kuljetussopimus. Matkustajan on tällöin suoritettava kuljettajalle maksu sopimuksen täyttymiseksi ja jos tämä maksu laiminlyödään, on kuljetustaho oikeutettu perimään ennalta ilmoitetun tarkastusmaksun. Kyse on siis valvonnasta aiheutuvan kustannuksen korvaamisesta.
Käydessämme kaupassa teemme kauppiaan kanssa yksityisoikeudellisen sopimuksen, jossa tuote vaihtaa omistajaa maksutapahtuman yhteydessä. Sopimuksen täyttämistahtoa ostaja ilmentää noutamalla haluamansa tuotteen myymälästä ja tuomalla sen kassalle maksutapahtumaa ja sopimuksen täyttymistä varten. Tällöin myymälävartiointi olisi alueella suoritettavaa valvontaa tuon sopimuksen täyttymisestä.
Näpistyksissä asianomistajana on aina myymälä, ei vartija tai vartiointiliike. Koska näpistyksestä annettavaa sakotusoikeutta ei voi siirtää vartijalle eikä myymälälle, näpistysvirhemaksussa kyse olisi siis myymälän tekemästä sopimuksesta näpistäjän kanssa, jolloin myymälä luopuu rikosoikeudellisista vaatimuksistaan vastaanottaessaan näpistysvirhemaksun vahingonkorvauksena. Jos kuitenkin jälkikäteen selviää, että tekijä on syyllistynyt useisiin näpistyksiin, jotka olisi mahdollista sarjoittaa varkaudeksi, poistaisi tämä sopimus teon rangaistavuuden, koska näpistys on asianomistajarikos. Tämä heikentäisi merkittävästi ammattimaisiin varkauksiin syyllistyvien sekä ennaltaehkäisevää että tekoperusteista sanktiointia.
Edellä kuvattu sopiminen on mahdollista jo nyt, koska osapuolet voivat sopia asian ilman rikosprosessiakin. Vartija toimisi kauppiaan valtuuttamana asiamiehenä ja tekisi epäillyn kanssa sopimuksen. Tähän olisi kuitenkin hyvä liittää ehto, joka mahdollistaisi sopimuksen purkautumisen siinä tapauksessa, että epäilty on määritellyn aikarajan sisällä syyllistynyt useisiin vastaaviin näpistyksiin.
"Näpistysvirhemaksuista" tulisi ehdottomasti tehdä ilmoitus poliisille kaikkien osapuolien oikeusturvan varmistamiseksi ja valvonnan mahdollistamiseksi. Tällöin jää pohdittavaksi se, mikä muuttuisi nykyisestä käytännöstä, jolloin nytkin on mahdollista tehdä näpistysilmoitus ja toimittaa se poliisille, joka voi harkintansa mukaan antaa sakon, viedä asia syyttäjälle tai jättää sillensä.
Vartija ei voi, eikä tulekaan voida antaa rangaistusmääräyksiä. Toinen asia on siviilioikeudellinen valvontamaksu, joka sekään ei ole rikosten kohdalla yksiselitteistä. Vartija ei myöskään ole osapuolena näpistystapauksessa, joten perusasetelma on jo liian lähellä yksityisten tahojen ja valtion välistä suhdetta, jossa vartija, usein ulkomaalaisomisteisen liikeyrityksen palveluksessa olevana, olisi valtioon verrattavissa olevassa asemassa.
Käytännössä Suomen perustuslain mukaista toimivaltaa siirrettäisiin mm. ruotsalaiselle tai tanskalaiselle yhtiölle ja valvonnan sekä toimivallan käytöstä aiheutuvat kulut maksaisi esimerkiksi venäläinen tai kiinalainen emoyhtiö. Jos myös näpistelijä olisi ulkomaalainen, niin ainoana suomalaisena jutussa olisi vartija (toistaiseksi). Ehkä kansainvälistymisellä ei haluta kuitenkaan tätä.
Mihin unohtui yhteistyö?
Jotain suurta puuttuu Paateron esityksestä. Miksi toimintaa ollaan kehittämässä normiohjauksella ja mihin katosi paljon puhuttu julkisen ja yksityisen sektorin yhteistyö?
Paateron esitys on periaatteellisella tasolla hyvä, mutta sen toteuttaminen nyt esiin tulleessa muodossa edellyttäisi muutosta useisiin lakeihin. Pelkillä lakimuutoksillakaan asiaa ei voida ratkaista, vaan kyse on pitkälti myös oikeuspoliittisesta linjauksesta ja siitä, voidaanko merkittävää julkista valtaa siirtää muulle kuin viranomaiselle. On myös esitettävä kysymys, onko lainsäädäntö tarpeellinen ja tässä tapauksessa edes oikea sääntely- ja ohjauskeino?
Jään miettimään syitä, miksi poliisin ja yksityisen turvallisuusalan yhteistyö ei toimi. Jo nyt on vakiintuneena käytäntönä vuosikymmeniä ollut näpistysilmoituksen tekeminen poliisille. Näpistystilanteesta laaditaan kaupassa lomake, johon kuvataan tilanne, näpistetty omaisuus, sen arvo sekä mahdolliset voimakeinojen käyttötarpeet ja – tilanteet. Lopuksi epäilty voi allekirjoittaa ”tunnustuksen”, jolloin hän pääsee heti ”vapaaksi” ilman pitkää poliisin odotusta. Tällöin sekä kauppa, vartija että kiinniotettu ovat mahdollisimman vähän aikaa sidottu tapahtumaan. Poliisille jäisi vain tapahtuman vahvistaminen sekä kirjaus ja sakon postitus, kuten automaattisessa liikenteenvalvonassa. Näitä aikanaan faksailtiin ja postitettiin poliisille, joista ei ikävä kyllä sen jälkeen kuulunut mitään. Nyt olisi mahdollista käyttää sähköistä rikosilmoitusta ja vaikka video- tai valokuvaa tekijän tunnistamiseksi. Jutut voitaisiin hoitaa reaaliajassa, jolloin poliisi voisi etänä tehdä tarvittavat lisäkysymykset.
Miksi tätä yhteistyötä ei kehitetä, vaan ollaan siirtämässä jo poliisin toimivaltaakin yksityisille taholle tilanteessa, jossa nykyinenkään yhteistyö ei ole vielä riittävän laajaa ja saumatonta? Edellä kuvattua näpistysilmoituskäytäntöä voisi täydentää esimerkiksi vain vartijan henkilöllisyyden tarkastamisen toimivaltuutta laajentamalla sekä yhteisellä prosessikuvauksella. Poliisi voi saada heti tiedon näpistyksestä ja antaa tarvittaessa lisäohjeita. Kyse ei olisi kiinniottoa vaativasta tilanteesta, vaan osapuolten yhteissopimuksesta, joka voisi toimia myös lieventävänä seikkana rangaistusmaksun määrää arvioitaessa.
Poliisilta ei tule siirtää rangaistusmääräysmenettelyä vartioimisliikkeille eikä näpistyksiä tulisi dekriminalisoida poistamalla sen rangaistavuus kyseisellä "näpistysvirhemaksumenettelyllä". Painopisteen tulee olla ensin yhteistyön kehittämisessä ja vasta sen jälkeen normiohjauksessa.
