Mitä juhlimista itsenäisyydessä on?

Itsenäisyyspäivää "juhlitaan" pääsääntöisesti talvi- ja jatkosotaa korostaen. Esiin tuodaan jälleen kerran Tuntematon sotilas, Mannerheim-ristin ritarit ja sotaveteraanit. Kyllä, he ansaitsevat kaiken kunnioituksemme ja ylistystäkin, mutta ei siten, että unohdamme kokonaisuuden itsenäisyyden historiamme ja keskitymme vain osaan totuutta. Itsenäisyydessämme on myös paljon sellaista, joka ei ole juhlimisen arvoista. Sen lisäksi että nostamme maljan ja huudamme eläköön, meidän pitää myös sytyttää kynttilä ja sanoa "anteeksi".

Osana toista maailmansotaa itsenäisyyden vuoksi talvi- ja jatkosodissa kuoli vajaan kuuden vuoden aikana vuosina 1939-1944 yhteensä n. 95.000 suomalaista (n. 80 henkeä/päivä). Heistä suurin osa sai surmansa ase kädessä ollessaan rintamalla maamme itsenäisyyttä puolustamassa. Sankaritekoja tapahtui paljon. Vastassa oli Neuvostoliitto ja Suomen puolustamisesta vastasi yhdessä kotirintaman kanssa puolustusvoimat. Sotatoimia johti Mannerheim. Tässä kohtaa pitää huutaa eläköön ja nostaa malja.

Osana ensimmäistä maailmansotaa vuoden 1918 kapinassa kuoli reilussa puolessa vuodessa n. 40.000 suomalaista (n. 150 henkeä/päivä). Heistä suurin osa kuoli ilman asetta ja oikeudenkäyntiä "kenttäoikeuksien" teloitettamana tai nälkään ja sairauksiin vankileireillä. Vastakkain olivat valkoiset ja punaiset suomalaiset. Valkoiset edustivat pääosin porvareita ja punaiset työläisiä. Teloituksista ja vankileirioloista vastasivat Suomen armeija ja Suojeluskunnat. Sotarikoksia tapahtui paljon. Sotatoimia johti Mannerheim. Nyt olisi vuorostaan aika sytyttää kynttilä ja esittää anteeksipyyntö.

Toisen maailmansodan jälkeen sodan voittanut Neuvostoliitto määräsi rangaistukset, joiden vuoksi lukuisia valtion- ja sodanjohtoon kuuluneita henkilöitä tuomittiin sotasyyllisyystuomioistuimessa. Mannerheim ei ollut tuomittujen eikä edes syytettyjen joukossa, vaan hän kykeni Ruotsin avulla saamaan itselleen erityisaseman. Vuoden 1918 kapinan aikana tehdyistä laittomista teloituksista ja muista sotarikoksista ei tuomittu ketään, vaan silloinen valtionhoitaja Svinhufvud antoi 7.12.1918 syytesuojan tekijöille. Samalla myös itselleen, olihan hän yksi Suojeluskunnan johtajista. Välittömästi syytesuojan voimaantulon jälkeen 12.12.1918 Mannerheimista tuli valtionhoitaja. Svinhufvudin päätös syytesuojasta oli laiton, koska hän ei enää tuolloin ollut korkeimman vallan haltija. Sotasankarit voivat olla myös sotarikollisia ja sotarikolliset voivat tehdä myös sankaritekoja.

Suomi on ollut nyt jo 94 vuotta itsenäinen valtio. Itsenäisyys on saatu ilman sotaa vuona 1917, itsenäisessä maassa on taisteltu vallasta vuoden 1918 kapinassa ja itsenäisyyttä on puolustettu sotimalla talvisodassa 1939-1940 ja jatkosodassa 1941-1944.

Liittyminen EU:n 1.1.1995 on kaventanut itsemääräämisoikeutta, mutta samalla myös lisännyt kansalaisten vapautta. Kriisejä on ollut monia muitakin ja itsenäisyyttämme on kavennettu lukuisilla eri säännöksillä, joilla yksityisyyttä ja vapautta on rajoitettu. Samalla on toisaalta myös lisätty yksityisyyden suojaa ja vapauksia.

Perheen merkitys on vähentynyt, samoin on käynyt toistemme kunnioitukselle. Nykyinen Suomi on monelta osin erilainen, kuin Suomi vuonna 1917, mutta silti paljon on edelleen samaa. Vaikka itsenäisyytemme on muuttunut, niin onko yhteiskuntamme silti niin erilainen, kuin vuonna 1917?

Tuloerot ovat jälleen kasvaneet, on alettu puhua uudestaan luokkaeroista, köyhyydestä ja sorrosta. Myös julkinen retoriikka on tuonut keskusteluun vihapuheet. Poliisi tiukentanut monelta osin otettaan, mutta on toisaalta samalla menettämässä otettaan yhteiskunnan yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämisessä. Kansalaisten omankädenoikeus ja itseapu ovat lisääntyneet, joka viestii julkisen vallan heikentymisestä. Terrorismi, koulusurmat ja lähisuhdeväkivalta nostavat esiin yhteiskunnan kääntöpuolella olevan katkeruuden ja vihan. Erilaiset väkivaltaiset ryhmittymät lisäävät jalansijaa liike-elämässä ja järjestäytyvät isommiksi ja vahvemmiksi. Eurooppa on syvässä taloudellisessa kriisissä, joka on jo johtanut erilaisiin konflikteihin.

Tuskastuminen ja turhautuminen purkautuvat nyt laajemmin ja useampia väyliä pitkin, kuin vuosina 1917 ja 1918. Yhden ison painekattilan sijaan on useita kihiseviä pannuja, jotka odottavat purkautumista. Vaikka Suomi ei ollut virallisesti sotijaosapuolena ensimmäisessä maailmansodassa, niin silti nuoren itsenäisen valtiomme sisäisen turvallisuuden pettäminen yleiseurooppalaisessa kaaoksessa johti veriseen kapinaan. Liian moni heikko signaali osoittaa useiden samankaltaisten kriisien olevan käsillä myös nyt. Itsenäisyys näyttäytyy toisenlaisena, kun sitä katsoo koko itsenäisyyden historian, eikä vain kuohuviinilasin läpi.

Itsenäisyys ei ole itsestäänselvyys. Itsenäisyys ei ole myöskään sankaritarina, vaikka niitäkin siihen saattaa liittyä. Itsenäisyydellämme on myös musta kääntöpuolensa. Suomen itsenäisyyteen kuuluvat Valkoisen Ruusun ritarikunnan kiiltävien kunniamerkkien lisäksi myös ruumiskasojen päällä seisovat teloittajat ja heidän uhrit. Jos nostetaan malja itsenäisyydelle, niin samalla nousee ritarien lisäksi myös teloittajan malja. Pitäisikö itsenäisyyden puolustajille suunnatun eläköönhuudon ja maljan kohottamisen jälkeen myös sytyttää kynttilä kaikille itsenäisen Suomen vuoksi kuolleille ja sanoa heille "anteeksi"? Anteeksi, että olemme hiljaisina sallineet kohtalonne unohtuvan. Anteeksi, että annoimme sankaritekojen  mitätöidä sotarikokset, joiden uhreiksi jouduitte.

Mitä siis juhlimme kun juhlimme itsenäisyyttä? Juhlimmeko kapinassa teloitettujen haudoilla ja nostamme maljan yhteiskunnan kelkasta pudonneiden syrjäytyneiden pilkaksi? Unohdammeko tasa-arvon ja suvaitsevaisuuden linnan juhlien homoparitanssikeskustelun alle? Katsommeko taaksemme näkemättä muuta, kuin sankaritekoja ja koko karua menneisyyttä sekä unohtamalla, että historialla on tapana toistaa itseään?

Suomi on itsenäinen, mutta silti edelleen hyvin kylmä maa.

Miksi yhteistyö pitäisi korvata lailla?

Paatero esitti vartijoille sakotusoikeutta, mutta missä on poliisin ja vartiointiliikkeiden yhteistyö?

Poliisiylijohtaja Mikko Paatero kertoi Helsingin Sanomille antamassaan haastattelussa toivovan vartijoille sakotusoikeutta poliisien resurssipulan vuoksi. Onko poliisiylijohtaja Paatero oikeassa vai väärässä esittäessään myymälänäpistysten siirtämistä merkittäviltä osin vartijoille? Mielestäni on...

Poliisiylijohtaja Paatero teki rohkean keskustelualoitteen ehdottamalla vartijoille oikeutta määrätä "näpistelyvirhemaksu" näpistyksistä. Varsinaisesti Paatero ei tehnyt esitystä "näpistysvirhemaksusta" vaan hänen esittämänsä hallinnollinen maksu vääntyi toimittajien suussa uuteen muotoon. Käytetään siis tuota termiä, jotta astuttaisiin riittävän harhaan.

Paatero on varmasti tietoinen ehdotukseen liittyvistä oikeudellisista ongelmista, joten ehdotusta on pidettävä keskustelualoitteena liittyen poliisin vähentyneiden resurssien aiheuttaman turvallisuusvajeen korjaamiseen. Aluksi tarkastelen ehdotusta julkisessa keskustelussa esiin nousseiden näkemysten pohjalta, joissa ehkä väärin perustein vartijoille on ajateltu siirrettävän poliisin tehtäviä. En ota kantaa artikkelissa esitettyihin muihin toimivallan siirtoihin, vaan keskityn vain näpistyksistä annettaviin sakkoihin. Lopuksi tuon esiin nykyistä käytäntöä, joka ehkä yllättäen antaisi jo nyt mahdollisuuden Paateron toiveen toteutumiseen. 

”Vartijat sakottamaan näpistyksistä” on ehkä Paateron ehdotuksen nostattaman julkisen keskustelun yhteen virkkeeseen puristettu yleistys. Onko Paaterolla tosiasiallinen tarkoitus oikeasti siirtää poliisin tehtäviä vartijoilla? Mielestäni tarpeellisempaa ja kyseisen ongelmakohdan ratkaisemisen kannalta tuottavampaa on avata keskustelu yksityisen ja julkisen toimijoiden yhteistyön parantamisesta. Mutta ensi hieman vartijoiden sakotusongelmasta.

Oheisessa artikkelissa poliisiylijohtaja Paateron mukaan vartijat voisivat antaa näpistyksistä näpistelyvirhemaksun. Pohdin tämän tässä osassa näpistelyvirhemaksun oikeudellista asemaa ja siihen liittyviä oikeudellisia ongelmia. Alleviivaukset tässä.

Paatero korvaisi näpistelysakot hallinnollisella maksulla

Poliisiylijohtaja Mikko Paatero ehdottaa näpistelysakkojen korvaamista pysäköintivirhemaksun kaltaisella hallinnollisella maksulla.

Uuden maksun voisi riidattomissa tapauksissa kirjoittaa myymälävartija tai kauppakeskuksen järjestyksenvalvoja. Tällöin poliisin ei tarvitsisi käydä paikalla sakottamassa näpistelijää kuten nykyään.

Paatero perustelee ehdotustaan säästövaatimuksilla. Poliisien määrä putoaa tänä vuonna noin 150:lla, kun eläkkeelle siirtyjien tilalle ei palkata uusia. Tahti jatkuu samansuuntaisena seuraavat neljä vuotta eli koko hallituskauden ajan.

"Tiedän, että tämä ei ole kriminaalipoliittisesti kauhean hyvä ehdotus, mutta tässä täytyy katsoa euroja. Meidän pitää pystyä hoitamaan ydintehtävämme, eikä näpistelijöiden sakottaminen kuulu niihin", Paatero sanoo.

Paatero olisi valmis siirtämään vartiointiliikkeille myös osan yleisten paikkojen järjestyksenvalvonnasta, kunhan se vain tehtäisiin poliisin ohjeistamana ja valvomana. Esimerkistä käy Helsingin Itäkeskuksen Tallinnanaukio, jota jo nykyään valvoo vartiointiliike.

Vartiointiliikkeet voisivat Paateron mielestä huolehtia tietyin ehdoin myös juopuneiden kuljetuksista ja juoppoputkien vartioinnista, jos se vain tulkitaan perustuslain sallimaksi työksi.

Perustuslain mukaan merkittävää julkista valtaa saa käyttää vain viranomainen.

Sisäministeriö valmistelee yksityisiä turvapalveluja koskevan lain uudistusta. Yhtenä tavoitteena on selventää yksityisten ja julkisten turvapalvelujen rajaa: mikä kuuluu poliisille, ja mikä ehkä voisi siirtyä yksityisten hoitoon.

Vartiointiliikkeistä osa on kiinnostunut poliisilta mahdollisesti siirtyvistä töistä, osa taas ei, kertoo Vartioliikkeiden liiton puheenjohtaja, Securitaksen toimitusjohtaja Jarmo Mikkonen.

"Avoimin mielin katsotaan", hän sanoo

Vartijoiden sakotusoikeuteen liittyy monia oikeudellisia ongelmia eikä sakotus ole mahdollista voimassa olevan lainsäädännön puitteissa eikä todennäköisesti ole hoidettavissa edes lainsäädännön muutoksilla. Lähden purkamaan kysymystä takautuvasti eli itse näpistystilanteesta. Jätän kuitenkin käsittelemättä toimivaltaan ja eri osapuolten rikosoikeudelliseen asemaan liittyvät kysymykset. En myöskään käsittele itse kiinniottotilanteeseen liittyviä kiinniotto- ja voimankäyttöoikeuksia.

Paatero on sekä oikeassa että väärässä tehdessään esityksen näpistelysakkojen korvaamisesta hallinnollisella maksulla. Voimassa oleva lainsäädäntö ei tällaista mahdollista ja siirto voisi jopa hankaloittaa poliisin omaa toimintaa. Oikeassa hän on siinä, että poliisin nykytilanne vaatii muutosta, mutta voiko se tapahtua Paateron esittämällä tavalla, on toinen kysymys.

Näpistyksen ja varkauden rajanveto

Mikä on varkaus ja mikä on näpistys? Onko rajanveto selvää edes viranomaisille, saati myymälävartijalle.

Näpistys on varkausrikoksen lievempi tekomuoto. Rikoslain (769/1990) 28 luvun 1 §:n mukaan varkaudesta tuomitaan se, joka anastaa toisen irtainta omaisuutta. Rangaistus varkaudesta on sakko tai vankeutta enintään yksi vuosi kuusi kuukautta. Näpistyksessä kyse on teosta, joka on kokonaisuutena arvostellen vähäinen ja teosta seurata vain sakoa. Myös näpistyksen yritys on rangaistava.

Näpistyksen ja varkauden rajana pidetään anastetun omaisuuden euromäärää. Käytännössä rajana on ollut n. 500 euroa, joka kuitenkin oikeuskäytännössä on vaihdellut hyvinkin paljon. Näpistykset voivat kumuloitua varkaudeksi esimerkiksi tekemällä näpistykset saman päivän aikana. Toisaalta aiemmin varkautena pidettyjä tekoja on oikeuskäytännössä prosessien vähentämiseksi ryhdytty tulkitsemaan näpistyksiksi (esimerkkinä polkupyörävarkaudet).

KKO:n (66/2011) tuoreessa oikeuskäytännössä on tehty rajanvetoa näpistysten sarjoittamiseen varkauksiksi. Käräjä- ja hovioikeus olivat tuominneet henkilön yhdeksästä varkaudesta, joissa kuuden eri asianomistajan omaisuutta oli anastettu kolmen viikon aikana. Omaisuuden arvo liikkui n. 10 – 60 euron välillä ja kokonaisuutena kyse oli alle 300 euron omaisuudesta. KKO:n päätöksen mukaan edellytyksenä näpistysten sarjoittamisessa varkauksiksi on kuitenkin mm. suunnitelmallisuus, toistuvuus, jälleenmyyntitarkoitus, ammattimaisuus sekä kokonaisarviointi. KKO tulkitsi tapauksen näpistyksiksi.

Huomionarvoista kyseisessä oikeustapauksessa on se, että niin poliisi, syyttäjä, käräjä- kuin hovioikeuskin olivat katsoneet tekojen kokonaisuutena arvostellen täyttävän varkauden tunnusmerkit, vaikka yksittäiset teot olivat selvästi näpistyksiä. Tämä johtaisi siihen, että kynnys sarjoittaa olisi matala. Siitä aiheutuisi puolestaan se, että poliisi ei voisikaan siirtää näpistyksien sakotusoikeutta vartijoille sarjoittamismahdollisuuden vuoksi.

Edellä mainittu oikeustapausesimerkki edellyttäisi vartijalta tietoa henkilön aiemmista teoista. Tämä ei käytännössä ole mahdollista ellei kyse samasta myymälästä tai vartioimisliikkeen kohteista esimerkiksi samassa kauppakeskuksessa. Kauppakeskuksissa voi olla useiden eri vartioimisliikkeiden vartijoita, jotka peräkkäin ottavat saman henkilön kiinni. He eivät ole, eivätkä voimassa olevan henkilötietolain mukaan voikaan olla, tietoisia muista näpistyksistä. 

Näpistys voi siis kokonaisuutena arvostellen olla varkaus, vaikka yksittäinen teko olisi vähäinenkin. Tämä ei ilmenisi vielä yksittäisestä teosta, vaan useiden tekojen kokonaisuudesta. Kokonaisuus taas vaatisi epäillyn aiempien tekojen yhdistämistä, joka puolestaan edellyttää näihin liittyvien tapahtumatietojen kokoamista. Koska kyse on rikoksista ja niiden kirjaamisesta, asettaa henkilötietolain 3 luku tietojen keräämiselle, säilyttämiselle, käytölle ja luovuttamiselle erityisehtoja. Luovuttaminen olisi käytännössä mahdollista vain poliisille.

Lisäksi sarjoittamisessa on huomioitava myös se, että se ei ole enää mahdollista, jos henkilöä on jo rangaistu jostakin sarjaan kuuluvasta yksittäisestä teosta. Eli jos KKO:n esimerkissä olleista teoista jostakin sen keskivaiheella olleesta teosta olisi langetettu sakkorangaistus, sitä ei voisi laskea mukaan yhtenäistekoon. Henkilöä ei saa tuomita samasta teosta kahteen kertaan, jolloin yksittäinen ja lainvoiman saanut sakko katkaisisi ja irtaantuisi sarjasta. Tämä puolestaan vesittäisi koko sarjoituksen.

Näpistyksen ja varkauden rajanveto ei ole yksiselitteinen. Eri oikeusasteiden eriävät näkemykset rajanvedosta luovat kyllä oikeustapausten kautta linjausta, mutta silti kokonaisuuden kannalta lainsäädännön ja oikeustapausten kautta tehtävä ohjaus ei ehkä ole nopeasti muuttuvassa yhteiskunnassa tehokasta. Raja näpistyksen ja varkauden välillä on KKO:n päätöksen jälkeen ehkä epäselvempi kuin ennen.

Näpistysvirhemaksu vs pysäköintivirhemaksu

Miten vartija voisi antaa näpistyksestä tuomiona sakkoa? Ei mitenkään. Siviili- ja rikosasioiden rajapinta ei ole aina selkeä.

Yhden ongelmakentän muodostaa se, mihin ”näpistysvirhemaksu” perustetaan. Nykyinen sakko perustuu suoraan rikoslain säädöksiin teon rangaistuksen määräämisestä (RL 6 luku 1 §). Sakon määrääminen on tuomiovallan käyttöä, josta on määrättävä laissa. Tuomiovalta puolestaan kuuluu merkittävään julkiseen valtaan, jota ei perustuslain124 §:n mukaan voi luovuttaa muulle kuin viranomaiselle. Ilman perustuslain muuttamista tai sen merkittävää tulkintalinjan muutosta, ei sakon määräämistä voisi siirtää vartijoiden tehtäväksi. Toisaalta perustuslakivaliokunta on laajentanut tulkintaa esimerkiksi järjestyksenvalvojien osalta, näiden ylläpitäessä yleistä järjestystä ja turvallisuutta kauppakeskuksissa ja liikenneasemilla (ks. Kerttula 2010). 

Näpistysvirhemaksua voisi verrata yksityisoikeudelliseen sopimukseen perustuvaan pysäköintivirhemaksuun (valvontamaksu), jossa sopimuksen on katsottu syntyneen henkilön tuodessa auton pysäköintialueen haltijan alueelle, jos sopimuksen synnystä ja ehdoista on ilmoitettu selvästi sisäänajoväylillä. KKO ei päätöksessään 23/2010 päässyt yksimieliseen ratkaisuun siitä, oliko kyseessä yksityisoikeudellinen sopimus. KKO:n enemmistön äänin pysäköinti yksityisalueelle johti sopimukseen. KKO:n käsittelemässä oikeustapauksessa keskeistä oli yksityisoikeudellisen sopimuksen syntyminen ja sen valvonnasta suoritettava korvaus. Hovioikeus oli käsitellyt maksua rangaistusluontoisena maksuna, johon pysäköintivalvontayhtiöllä ei ollut lain mukaan oikeutta. KKO puolestaan tarkasteli asiaa yksityisoikeudellisen sopimuksen näkökulmasta.

Voisiko näpistysvirhemaksu perustua sopimukseen? Tuskin. Pysäköintivirhemaksun logiikkaa noudattaen kauppojen sisääntuloissa tulisi olla varoituskyltti, jossa ilmoitetaan näpistyksen (rikos) tuovan velvoitteen näpistysvirhemaksun suorittamiseen. Autojen pysäköintivirhemaksussa on kyse maa-alueen käytöstä aiheutuvan muutamien ja enintään muutaman kymmenen eurojen suuruisten maksuvelvollisuuksien (pysäköintimaksu) laiminlyönnistä tai luvattomasta pysäköintipaikan käytöstä. Kaupassa näpistyksen (eli sopimuksen) kohteen arvo saattaa vaihdella muutamista senteistä (esimerkiksi irtokarkit) tuhansien eurojen arvoisiin arvoesineisiin (esimerkiksi korut, taulut). Tosin näissä tapauksissa teot voitaisiin katsoa varkauksiksi, jolloin näpistysvirhemaksu ei tulisi enää kyseeseen.

Yhtenä vertailuperusteena ovat myös julkisen liikenteen tarkastusmaksut, joissa lienee kyse selvemmästä ja jo oikeuskäytännön vahvistamasta menettelystä. Astuessaan joukkoliikennevälineeseen syntyy selvästi kuljetussopimus. Matkustajan on tällöin suoritettava kuljettajalle maksu sopimuksen täyttymiseksi ja jos tämä maksu laiminlyödään, on kuljetustaho oikeutettu perimään ennalta ilmoitetun tarkastusmaksun. Kyse on siis valvonnasta aiheutuvan kustannuksen korvaamisesta.

Käydessämme kaupassa teemme kauppiaan kanssa yksityisoikeudellisen sopimuksen, jossa tuote vaihtaa omistajaa maksutapahtuman yhteydessä. Sopimuksen täyttämistahtoa ostaja ilmentää noutamalla haluamansa tuotteen myymälästä ja tuomalla sen kassalle maksutapahtumaa ja sopimuksen täyttymistä varten. Tällöin myymälävartiointi olisi alueella suoritettavaa valvontaa tuon sopimuksen täyttymisestä.

Näpistyksissä asianomistajana on aina myymälä, ei vartija tai vartiointiliike. Koska näpistyksestä annettavaa sakotusoikeutta ei voi siirtää vartijalle eikä myymälälle, näpistysvirhemaksussa kyse olisi siis myymälän tekemästä sopimuksesta näpistäjän kanssa, jolloin myymälä luopuu rikosoikeudellisista vaatimuksistaan vastaanottaessaan näpistysvirhemaksun vahingonkorvauksena. Jos kuitenkin jälkikäteen selviää, että tekijä on syyllistynyt useisiin näpistyksiin, jotka olisi mahdollista sarjoittaa varkaudeksi, poistaisi tämä sopimus teon rangaistavuuden, koska näpistys on asianomistajarikos. Tämä heikentäisi merkittävästi ammattimaisiin varkauksiin syyllistyvien sekä ennaltaehkäisevää että tekoperusteista sanktiointia. 

Edellä kuvattu sopiminen on mahdollista jo nyt, koska osapuolet voivat sopia asian ilman rikosprosessiakin. Vartija toimisi kauppiaan valtuuttamana asiamiehenä ja tekisi epäillyn kanssa sopimuksen. Tähän olisi kuitenkin hyvä liittää ehto, joka mahdollistaisi sopimuksen purkautumisen siinä tapauksessa, että epäilty on määritellyn aikarajan sisällä syyllistynyt useisiin vastaaviin näpistyksiin. 

"Näpistysvirhemaksuista" tulisi ehdottomasti tehdä ilmoitus poliisille kaikkien osapuolien oikeusturvan varmistamiseksi ja valvonnan mahdollistamiseksi. Tällöin jää pohdittavaksi se, mikä muuttuisi nykyisestä käytännöstä, jolloin nytkin on mahdollista tehdä näpistysilmoitus ja toimittaa se poliisille, joka voi harkintansa mukaan antaa sakon, viedä asia syyttäjälle tai jättää sillensä. 

Vartija ei voi, eikä tulekaan voida antaa rangaistusmääräyksiä. Toinen asia on siviilioikeudellinen valvontamaksu, joka sekään ei ole rikosten kohdalla yksiselitteistä. Vartija ei myöskään ole osapuolena näpistystapauksessa, joten perusasetelma on jo liian lähellä yksityisten tahojen ja valtion välistä suhdetta, jossa vartija, usein ulkomaalaisomisteisen liikeyrityksen palveluksessa olevana, olisi valtioon verrattavissa olevassa asemassa. 

Käytännössä Suomen perustuslain mukaista toimivaltaa siirrettäisiin mm. ruotsalaiselle tai tanskalaiselle yhtiölle ja valvonnan sekä toimivallan käytöstä aiheutuvat kulut maksaisi esimerkiksi venäläinen tai kiinalainen emoyhtiö. Jos myös näpistelijä olisi  ulkomaalainen, niin ainoana suomalaisena jutussa olisi vartija (toistaiseksi). Ehkä kansainvälistymisellä ei haluta kuitenkaan tätä.

Mihin unohtui yhteistyö?

Jotain suurta puuttuu Paateron esityksestä. Miksi toimintaa ollaan kehittämässä normiohjauksella ja mihin katosi paljon puhuttu julkisen ja yksityisen sektorin yhteistyö?

Paateron esitys on periaatteellisella tasolla hyvä, mutta sen toteuttaminen nyt esiin tulleessa muodossa edellyttäisi muutosta useisiin lakeihin. Pelkillä lakimuutoksillakaan asiaa ei voida ratkaista, vaan kyse on pitkälti myös oikeuspoliittisesta linjauksesta ja siitä, voidaanko merkittävää julkista valtaa siirtää muulle kuin viranomaiselle. On myös esitettävä kysymys, onko lainsäädäntö tarpeellinen ja tässä tapauksessa edes oikea sääntely- ja ohjauskeino?

Jään miettimään syitä, miksi poliisin ja yksityisen turvallisuusalan yhteistyö ei toimi. Jo nyt on vakiintuneena käytäntönä vuosikymmeniä ollut näpistysilmoituksen tekeminen poliisille. Näpistystilanteesta laaditaan kaupassa lomake, johon kuvataan tilanne, näpistetty omaisuus, sen arvo sekä mahdolliset voimakeinojen käyttötarpeet ja – tilanteet. Lopuksi epäilty voi allekirjoittaa ”tunnustuksen”, jolloin hän pääsee heti ”vapaaksi” ilman pitkää poliisin odotusta. Tällöin sekä kauppa, vartija että kiinniotettu ovat mahdollisimman vähän aikaa sidottu tapahtumaan. Poliisille jäisi vain tapahtuman vahvistaminen sekä kirjaus ja sakon postitus, kuten automaattisessa liikenteenvalvonassa. Näitä aikanaan faksailtiin ja postitettiin poliisille, joista ei ikävä kyllä sen jälkeen kuulunut mitään. Nyt olisi mahdollista käyttää sähköistä rikosilmoitusta ja vaikka video- tai valokuvaa tekijän tunnistamiseksi. Jutut voitaisiin hoitaa reaaliajassa, jolloin poliisi voisi etänä tehdä tarvittavat lisäkysymykset.

Miksi tätä yhteistyötä ei kehitetä, vaan ollaan siirtämässä jo poliisin toimivaltaakin yksityisille taholle tilanteessa, jossa nykyinenkään yhteistyö ei ole vielä riittävän laajaa ja saumatonta? Edellä kuvattua näpistysilmoituskäytäntöä voisi täydentää esimerkiksi vain vartijan henkilöllisyyden tarkastamisen toimivaltuutta laajentamalla sekä yhteisellä prosessikuvauksella. Poliisi voi saada heti tiedon näpistyksestä ja antaa tarvittaessa lisäohjeita. Kyse ei olisi kiinniottoa vaativasta tilanteesta, vaan osapuolten yhteissopimuksesta, joka voisi toimia myös lieventävänä seikkana rangaistusmaksun määrää arvioitaessa. 

Poliisilta ei tule siirtää rangaistusmääräysmenettelyä vartioimisliikkeille eikä näpistyksiä tulisi dekriminalisoida poistamalla sen rangaistavuus kyseisellä "näpistysvirhemaksumenettelyllä". Painopisteen tulee olla ensin yhteistyön kehittämisessä ja vasta sen jälkeen normiohjauksessa.

Parassuomalainen

Parassuomalainen on lähtömaassaan saanut riittävän sekä ammatillisen että kielitaidollisen koulutuksen pärjätäkseen Suomessa. Alkuperäisen nimensä Ahmed Mohammed hän muuttaa Ahti Mohaseksi. Hän saapuu maahan yrittäjäintoa puhkuen täytettyään juuri kahdeksantoista. Hän perustaa yrityksen ilman starttirahoja ja työllistää kymmeniä. Lainaa hän hakee Osuuspankista. Yritys harjoittaa vientitoimintaa lähtömaahansa, jossa olevia yhteyksiään sekä kieli- ja kulttuuriosaamistaan hän voi hyödyntää. Alihankkijoina hänellä on vain suomalaisia pienyrittäjiä, globaaleja yrityksiä hän kaihtaa kaikessa missä voi.

Hänen yritys ei käytä yritystukia eikä uusiutumattomia luonnovaroja raaka-aineina. Yritys tuottaa vuosittain runsaasti voittoa, josta hän luonnollisesti maksaa kaikki yhteisöverot sekä osingoista pääomatuloverot. Palkkaa hän nostaa yrityksestään runsaasti ja maksaakin 60 %:n ansiotuloveroa.

Hän on kotimaassaan perheetön ja pysyy Suomessakin poikamiehenä. Hän ei hanki lapsia, mutta hakee ja saa Suomen kansalaisuuden. Kansalaisuushakemuksen 400 €:n kuitin hän kehystää ja laittaa työhuoneensa seinälle avainlipputaulujen viereen. Hän kääntyy kristinuskoon ja liittyy evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Lisäksi hän lahjoittaa erilaisiin suomalaisten syrjäytyneiden avustuskohteisiin suuren osan jäljelle jäävistä tuloistaan.

Vapaa-ajan hän viettää pelaten pokeria RAY:n kasinolla tai raveissa vetoa lyöden. Hänellä on pysyvä vakiolotto jokereineen ja muine lisukkeineen. Vaatteet ovat suomalaisten suunnittelemia ja valmistamia. Hän ei syö hampurilaisia, pizzoja eikä ranskalaisia, vaan perunoita ja lihapullia Valion maidolla kurkusta alas huuhdeltuna. Hän on kaiken kaikkiaan hyvin ahkera kuluttaja, erityisesti lama-aikoina.

Hän on ketjupolttaja ja juo reilusti alkoholia. Hän käy vain yksityislääkärillä ja ostaa suomalaisten lääketehtaiden valmisteita. Hän ei käytä kunnallisia sosiaali- ja terveyspalveluita. Hän ei työllistä poliisia, oikeuslaitosta eikä muitakaan viranomaisia, paitsi sellaisten palveluiden kohdalla, jotka ovat maksullisia.

Hän rikastuttaa suomalaista kulttuuria monin eri tavoin, tuoden lähtömaansa taidetta museoihin sekä musiikkia ja näytelmiä teattereihin. Hän käy paljon teattereissa ja konserteissa. Vaikka hänellä on Suomen kansalaisuus ja suomalaisen passi, niin hän matkustaa vain Suomessa yöpyen Sokos Hotelleissa. Tottakai hänellä on S-etukortti ja saa täyden 5 %:n hyödyn kuukausittain.

Hän syö suomalaista lähiruokaa, juo suomalaisia kotiviinejä ja olutta sekä hankkii huonekalunsa suomalaisilta valmistajilta. Liikkuessaan hän käyttää vain julkista liikennettä ja takseja.

Hän investoi kaiken saamansa tuoton suomalaisiin yrityksiin, maahan ja kiinteistöihin. Hän ei investoi kohteisiin, joissa on käytetty ulkomaista työvoimaa. Hänellä on useita lisäeläkkeitä suomalaisessa eläkevakuutusyhtiössä. Omaisuutensa hän testamenttaa Suomen valtiolle ja Perussuomalaisille.

Työuransa hän päättää kuolemalla samana päivänä, kun pitäisi jäädä eläkkeelle, onhan hän parassuomalainen.